Hetken aikaa olin onnellinen

Muistan, kun Diana Cooper puhui ennen vuotta 2012 siitä, että ensimmäistä kertaa Atlantiksen jälkeen meille tulee mahdolliseksi olla todella onnellisia. Ja sitten Kosmisen hetken jälkeen sitä onnea tuli aina hetkittäin, ei niinkään päivän kiireessä, mutta muutaman kerran heräsin yöllä ja olin täydellisen onnellinen. Ja sitten se meni ohi, mutta sainpa kokea moisen, ja siis tiedän, miltä se tuntuu.

Mietin asiaa eilen, kun huomasin taas kerran miten onnelliseksi minut tekee se, että saan puuhastella nörttihommia. Autuaallisen ihanaa rakennella uutta kauppa/kurssi/jäsensysteemiä. Päivän työjärjestykseen kuului ihan muuta, mutta jotenkin hupsahdin tekemään taas kerran kaikkea alusta lähtien, kun olen taas kerran muuttanut mieleni siitä, minkälainen sen olla pitää. Oli kyllä kivaa. Ja sitten se meni ohi.

Työ, tai harrastus, tai joku puuha, jota usein teemme, on aika iso onnellisuuden ja tyytyväisyyden lähde. Tai pitäisi olla, silloin se on osa sielunsuunnitelmaamme. Onnellisuuden hetkiä voi löytää elämästä paljon, niitä kohtia, joissa on läsnä vaikka läheisten kanssa tai siinä mitä tekee tai kokiessaan tätä planeettaa ja sen kauneutta kaikilla aisteilla.

Vähän olen kuitenkin sitä mieltä, että riippuu myös itsestä. Jos energia on keskittynyt tulevaan, kuten useimmilla, tai ajatus pyörii kaikessa muussa kuin siinä, mitä tekee ja missä on, ei niitä onnellisuuden kohtia ehdi huomata. Onni käy siinä, pyörähtää pari kertaa ja häipyy, kun ei ketään kiinnosta. Ja ihminen miettii, että sitten kun… jotain, sitten olen onnellinen. No, onni meni jo, eikä tule suorittamalla eikä odottamalla. Vanha sanonta kuuluu, että onnelliseksi ei voi tulla, onnellinen voi vain olla. Ja niin se on.