Papittaria kaikki?

Ehkä se on jotain suomalaisuutta minussa, mutta ihan en nikottelematta pysty esittelemään itseäni papittareksi, saati jumalattareksi. Papiksi ehkä… mutta luultavasti ei sitäkään. Eli mikä mättää?

Yksi ihminen sanoi, että papitar on yksinkertaisesti nainen, joka kulkee henkistä polkua. Hmm. Ehkä niin. Tai ehkä ei. Itse ajattelen ennemminkin niin, että papitar on nainen, joka on omistanut elämänsä käytännössä jonkin asian/energian/valon/muun palvelemiseen. Eli hänen elämässään on näkyvillä se, mitä hän on. Jossain vaiheessa se tarkoitti elämää temppeleissä tai luostareissa, vaikka ne naiset kyllä määrittivät itsenä vähän toisin. Se voi tarkoittaa myös rituaaleja, yhteistyötä elementtien ja energiaolentojen kanssa, tai vastaavaa, joka oli näkyvä osa elämää.

Joten nykyajan papittaret, en tiedä. Paljonhan näitä nyt on, ja tavallaan se on vallan hienoa ja kannatettavaa. Niin epätasapainossa energia on edelleen sekä planeetalla että ihmiskunnassa että yksilöissä, jumalallista feminiinisyyttä tarvitaan rutkasti lisää. Kun papittaria tulee nyt vastaan vähän sieltä täältä, tietää, että he vahvistavat feminiinistä energiaa, ja tuovat sen julki, ja sehän on oikein kannatettavaa. Varsinkin jos eivät samalla tuomitse muita.

Luulen, että itseä tökkii pari juttua. Toinen se, että myös papittaret, ainakin ne, mihin itse olen törmännyt, noudattavat tavallaan kuin uskontoa tai kulttia. Tavallaan, ei ihan niin vahvasti kuin ehkä joskus, mutta sinne suuntaan. Ja uskonto on aina jonkun muun määrittelemä. Onhan olemassa ihmisiä, jotka uskonnon kautta löytävät oman valaistumispolkunsa, ja hienoa niin. Henkinen kehitys kuitenkin on eri juttu, oma mestaruustie, valaistuminen, ylösnousemus, on oman korkeamman itsen tai lähinnä ehkä sielun ohjaamaa. Luultavasti on tullut aika monta kertaa poltetuksi tai heitetyksi jyrkänteeltä, kun nuo ulkoisesti määritellyt uskonnot niin tökkii. Ihan sen vuoksi en ikinä osta Applea:).

Toinen juttu liittyy tavallaan tuohon ensimmäiseen, eli papittaret ovat aika tarkkaan tietynlaisia ja tietyssä ikähaarukassa. Voi vallan hyvin olla, että olen ihan pihalla tässä asiassa, ja kirjo on paljon laajempi kuin itse olen huomannut, mutta tuntuu, että aika kapeaa muottia sovitellaan päälle näissäkin hommissa. Ehkä se on sitä menneiden elämien muistoa, papittaria kun on ollut kautta aikojen. Lemuriaa ja Atlantista ei kukaan tarkkaan muista, vaikka välähdyksiä ja vielä enemmän kuvitelmia on paljon. Egypti ja muut korkeavärähteiset sivilisaatiot taas antavat tietynlaisen mallin, joka tuntuu olevan yleisin niissä, mitä olen itse nähnyt.

Eikä siinä mitään sinänsä. On hienoa ja ihanaa olla samanmielisten ihmisten kanssa, osallistua seremonioihin, ilmentää ulkoisesti vaatetuksella, koruilla ja muilla esineillä energiaa. Se on oikeasti ihanaa, vaikka pienessäkin mittakaavassa, kun on todistusseremonioita tai kuurituaaleja tai muita, tai suuremmissa, missä on joskus muilla mailla saanut olla mukana. Mutta jotenkin vähän laajempaa näkökulmaa kaipaisin, sillä jos nyt sitten papittaria ollaan kaikki, henkisen tien kulkijat, meitä on aika moneen temppeliin ja niiden ulkopuolellekin. Onko muuten pappien kanssa samat jutut? Vai onko se, että uskonnoissa on pappeja, saanut koko pappisjutun tipahtamaan pois henkiseltä tieltä? Mitä ne miehet on? Mestareita?

Ehkä kyse on siitä, että kun noita papittaria alkaa olla ympärillä, kaipaisi myös temppeleitä. Kuten oli Kultaisella Atlantiksella, tai muissa korkeavärähteisissä paikoissa. Atlantiksen jälkeenhän taisi mennä vähän raiteiltaan tuokin juttu, mutta paluu temppeleihin voi olla hyvin tulossa. Ehkä se papittarijuus – onkohan tuo oikea sana? – näkyy nimeä kantavilla myös muussakin elämässä, arjessa ja käytännön tekoina. Toivottavasti. Tai pappius, tai mestaruus, mikä lie. Ettei jää vain niihin hetkiin, kun ollaan seremonioissa tai vedetään viittaa hartioille. En siis missään tapauksessa halua väheksyä kenenkään kokemusta, päinvastoin. Kannatan suuresti energioiden tasapainoa ja henkisiä kokemuksia, jotka heijastuvat arkeen. Miten me muuten päästään sinne uuteen kultaiseen aikaan?

Jumalattaret… Jostain syystä minusta on vaikea sanoa mestareitakaan jumaliksi tai jumalattariksi, vaikka sitä he ovat monissa paikoissa olleet. Ylösnoussut mestari olisi hyvä ilmaisu, mutta kuka sitä koko yhdistelmää jaksaa koko ajan sanoa tai kirjoittaa. Naisille on tarjolla jumalatarkursseja, ja suomalaiseen korvaan, ainakin minun, ne kuulostavat hulluilta, vaikka ymmärrän pointin. Luulen, että nämä tulevat yleistymään kielenkäytössä, kun hörhöys valtaa alaa yhä enemmän. Onko muuten olemassa jumalakursseja?

Mutta voisko tuota jotenkin uudistaa tai laajentaa? Tai ehkä se on oma mielikuva, mikä vaatii uudistamista. Jotenkin tuntuu, että jos joku tulee esittelemään itsensä ja sanoo olevansa papitar, se vielä menee, mutta jumalatar taitaisi jo nostattaa kulmakarvoja. Pappi menisi varmaan uskontojen piikkiin, ja jumalaksi esittäytyvä saisi varmaan varovasti kyselemään onko pitkäkin loma sairaalasta. No joo, olkoon kukin mitä haluaa. Mutta mikä olisi hyvä nimitys, miten kuvaisi ihmistä, joka on tietoisesti ja määrätietoisesti henkisellä tiellä, tekee asioita, jotka nostavat värähtelyä, tekee energiatason palvelutyötä, huomioi esimerkiksi kuun vaiheet ja pyrkii pitämään oman valonsa vakaana? En tiedä, mutta ainakin me ollaan mestareita kaikki. Tälle planeetalle ei ole muuten mitään asiaa. (Ja kyllä, ei uskoisi, kun ympärilleen katselee, mutta silti niin on.)

Blogin etusivulle