Hyvien kysymysten aika

Tai ainakin jotain sinne suuntaan, sillä kun elämä on muuttumassa, kun sen vasta jotenkin aavistaa muttei vielä näe käytännössä, hyvät kysymykset ovat parempia kuin vastaukset. Ne auttavat oivaltamaan mistä on pohjimmiltaan kyse ja avaavat uusia ovia ja ymmärrystä. Kysymykset ovat hyviä myös silloin, kun pohtii ihan mitä hyvänsä, ja onnellisia he, ketkä niitä osaavat esittää, tai joilla on ystävä, joka niin tekee.

Minulla oli moinen ystävä pitkän aikaa, mutta vuosiin hänestä ei ole kuulunut mitään. Hän alkoi seurustella miehen kanssa, joka koki ystävät hankaliksi, ja halusi naisen katkaisevan suhteensa heihin. Ei siis uskoisi kenenkään yhtään järjissään olevan naisen suostuvan moiseen, mutta meitä on moneksi. Oisko pelkoa, pelkoa miehen menettämisestä ja yksinäisyydestä. Mikä on tietysti hullua, sillä ilman ystäviä tuollaisen miehen kanssa yksinäisyyttä on taatusti luvassa. Mutta meidän on jokaisen kuljettava oma oppimistiemme ja löydettävä oma voimamme, hankalammin tai helpommin. Olisi kyllä kiva tietää mitä hänelle kuuluu.

Mutta siis ne kysymykset. Useimmat henkisen tien kulkijat tietävät jo paljon etukäteen, kun jotain on tulossa. On jonkinlainen tunne tulevasta, aavistus jostain, mitä ei ehkä osaa edes nimetä. Se voi olla hyvä, mutta myös hankala, kun tietää niin tarkkaan, että jotain on, mutta se ei vielä näy käytännössä. Monilla meistä on (taas) se vaihe, sillä niin vahvasti on energia muuttunut tänä vuonna. Tiedämme, että jotain on muuttumassa ehkä omassa elämässä, ehkä läheisten. Oma tunne koskee sekä omaa elämää että ensi vuotta.

Omassa elämässä tiedän, että muutos on tulossa, ja samaan aikaan saan itseni ihan solmuun, kun yritän saada selville mitä haluan. Eikä noista enkeleistäkään ole apua, sillä kun ottaa kortteja, vastaukset on luokkaa Päätä mitä haluat, ja ota askeleita sinne suuntaan tai Vedät puoleesi sen, mihin keskityt. No hei, tiedetään. Ei auta, kun ei tiedä mitä haluaa. Tai osan tiedän, mutta en osaa tehdä päätöstä joko nyt vai vasta myöhemmin, ja osa on ihan vielä jossain toisessa villalankavyyhdissä. Eikä nuo siipiveikot todellakaan ole avuksi, tuntuu, että ne toisaalta huokailee eikö se vieläkään tajua ja toisaalta hymyilee (raivostuttavan) lempeästi, kun täällä rämmitään ihmiselämän ihmeellisyyksissä.

Ensi vuosi taas tuntuu ainakin nyt aika jännältä, oisko tuo oikea sana. Nimittäin tiedän, että on aika alkaa tuoda käytäntöön korkeamman värähtelyn rakenteita ja tapoja, ihan yhteiskunnassa ja yrityksissä ja jokaisen omassa elämässä. Kun taas tietää sen, että ihmiskunta ja ihmiset tekevät ihan mitä tahansa, ettei tarvitse tehdä muutoksia, haraavat vastaan, vetävät laput silmille ja haluavat tehdä kaiken hankalimman kautta, niin jotenkin huokailuttaa jo valmiiksi. Ettekö voisi vain valaistua…

Voin vallan hyvin olla väärässä. Ehkä tämä tunne tulee nyt liiallisesta altistumisesta kollektiiviselle energialle, mistä nuo yläkerran kaverit taas huomauttelee. Violettiliekin kaikki versiot tai joitakin niistä siis jokapäiväiseen käyttöön, ja alkaa helpottaa. Ehkä taas toisaalta tunne tulee täydellisestä kyllästymisestä siihen, että ihmiset takertuu asioihin, mitä ei enää ole ja kieltäytyvät luottamasta omaan viisauteensa tai edes tutkimuksiin ja faktoihin pienemmissä ja suuremmissa asioissa. Mikä ihme siinä on niin vaikeaa, miksi ei voi siirtyä parempaan, vaikka se olisi yhden pienen askeleen päässä? Tai hyvänen aika, olla jopa onnellinen?

No niin, tietysti taas kyse on omasta näkökulmasta, ja siitä, että se, mihin maailmassa takertuu ja mikä saa hyppimään seinille, on aina omassa energiassa. Jos se ärsyttää, mutta menee ohi ilman suurempia tunnekuohuja, juttu ei ole itsessä opittavana tai puhdistettavana, mutta suuremmat reaktiot kertovat aina itsestä. Kuinkahan tuon kanssa on, vähän kyllästyttää, mutta ei niin paljon, että tekisi mieli takoa päättäjiä tai kadulla kulkijoita käsilaukulla päähän… Ehkä siis kyse on asiasta, joka on itselle merkityksellinen mutta en itse tee samaa virhettä. Tai sitten teen… Voi kun ois niitä hyviä kysymyksiä.

Blogin etusivulle